Oli heinäkuinen keskipäivä, ravintolan sisällä ei ollut asiakkaita. Ulkona oli lämmintä ja ihmiset istuivat terasseilla. Monet olivat matkustaneet lomallaan muualle.

Ravintolan keittiöstä tuli paistetun letun tuoksua. Olin tilannut ohukaisia mansikkahillolla. Join vodkaa puolukkamehulla. Olin suomalainen lännenmies, minulla oli pistooli kotelossa pikkutakin alla, käännetty selkäpuolelle. Se oli siellä rauhoittamassa mieltäni ja antamassa voiman ja uskalluksen tunnetta.  Lupaa siihen ei ollut.  Varmaankaan en käyttäisi sitä kuin äärimmäisessä hädässä, hetkenä jolloin olisin täysin poissa tolaltani.

Luin norjalaisen Leif Hansenin kirjoittamaa novellia, jonka olin suomentanut.  Ajattelin tarjota sitä johonkin lehteen, omanani tietenkin, kaljarahojen toivossa. 

“Rähjäisissä kapakoissa on yksityiskohtia, joita huomaa krapulan tietyssä vaiheessa juodessaan toista tuopillista. Ne ovat toisiinsa yhteen sopimattomia kuin hillittömät ihmiset. Esimerkiksi tuoleja näissä räkälöissä on monen sorttisia ja niillä istujat - ihmiset joita seura ei koskaan tee täysin kaltaisekseen, ovat kotoisin - ei mistään.“

Ajattelin että lauseita pitäisi vielä hioa, mutta en heti keksinyt parannusta. Sitten huomasin Irmelin ja Askon. Asko tuli käsi ojossa:

– Kato perkele, hyvät hei heit sulle, mitä kuuluu, älä kerro, anna mä arvaan, päin persettä menee, hah hah hah, mistä mä arvasin.

Ja Irmeli sanoi:

– Kyll siell sitt on kuuma. Aateltiin tulla tänne juomaan kylmät lonkerot. Ei tuoll terassill jaksa istuu. Siellhän saa melanooman heti, vaikk on olkihattu. Aurinko vaan porottaa. Se oikein niinku pistää päähän.                                                                                                                                               

Asko arveli että minulla olisi varaa tarjota pari lonkeroa, kun hänellä epähuomiossa oli tullut mukaan valuuttaa liian vähän. Annoin hänelle rahaa ja käskin tuomaan kolme.  Sitten menin soittamaan Olivialle. Kuulin että meille tulee ero. Olivia oli lähdössä kahden lapsemme ja toisen miehen, joka oli ammatiltaan vahtimestari, kanssa etelään. Puhelu oli liian pitkä ja tylsä. Kun palasin kerroin Askolle ja Irmelille, että Firmalla ei ole enää mitään toimintaa. Kaikki on mennyt. Tuloja ei ole.

He katselivat toisiaan ihmeissään. He olivat tottuneet kuulemaan minulta toisenlaista puhetta. He kai ajattelivat, että rehellisyys minun kohdallani oli merkki jostain sairaudesta.

Tarjoilija toi ohukaiset. Rupesin syömään ja samalla kerroin heille, että koko omaisuus on Olivian nimissä.  Hän oli rikas. kun menimme naimisiin, ja on sitä vieläkin. Mutta minä olen köyhä. Nyt pitäisi tehdä konkurssi.

Keskeytin jutun, kun kapakan ovesta tuli sisään kaksi kaapin kokoista miestä.  Tiesin kenelle heillä oli asiaa.  Ja he kävelivätkin suoraan meidän pöytäämme.

– Teitä ei ollut kovin vaikea löytää, Westendin mies, sanoi toinen tyypeistä.

Asko ja Irmeli istuivat hiljaa ja hieman kalvenneina.

– Tiedättekö te, Westendin mies, että teistä on ehkä annettu toimeksianto, ja tiedättekö te, mitä se ehkä merkitsee? tyyppi jatkoi

– Mikä piru teidät, Westendin mies, on saanut laittamaan nenänne asioihin, jotka eivät teille kuulu? kysyi toinen tyyppi.

Yritin selittää, että viimeaikoina minulla oli ollut kädet täynnä töitä, kun olin yrittänyt hoitaa nimenomaan vain omia asioitani, samalla kaivoin alaselkää, tempaisin nopeasti pistoolin esiin ja ammuin kumpaakin miestä.

Toinen miehistä alkoi ruiskuta vettä ja hän juoksi lujaa kapakan ovesta ulos huutaen: – Nesteet karkaavat!

Toinen mies halkesi ja hänen sisältään tuli ainakin viisitoista pientä miestä, jotka keräsivät ison miehen rippeet ja poistuivat parijonossa ravintolasta.

Asko ja Irmeli eivät osanneet, eivätkä ehtineet sanoa mitään, kun kapakkaan tuli vielä kolmas mies.  Hän oli vanhempi ja harmaatukkainen asianajaja Korhonen. Hän katsoi minua kysyvästi.

– Ette kai aio ottaa oikeutta omiin käsiinne, Jaakko, vaikka olette tosin jo sen tehnyt?

– Periaatteeni on, että jokainen joka iskee minua saa samalla mitalla takaisin ja korkoineen.

– Tilanne on vielä korjattavissa, sanoi Korhonen ja silmäili harmailla silmillään pelottoman rauhallisesti Askoa, joka väisteli katsetta kuin hämillään. – Harkitse nyt tarkkaan, Jaakko, mitä teet seuraavaksi. Se on erittäin tärkeätä.

Sitten Korhonen poistui kapakasta.

Istun kaiken jälkeen pois paenneena eräässä kartanossa, jonka nimeä en turvallisuussyistä mainitse, yläkerran huoneessa ja katson ikkunasta ulos. Pendolino kiitää kohti Turkua. Kaukaisella pellolla käyskentelee biisoneita. Haarapääskyt tekevät kiemuroita ilmaan. Huomenna täällä alkaa luontoterapia - ohjaajakurssi. Täältä minua on vaikea löytää. Olen vaihtanut henkilöllisyyttäni. Olen sopinut kartanon omistajan kanssa, että kurssin jälkeen jään tänne töihin. Saan tehdä rehellistä ruumiillista työtä ja välillä kääntäjän töitä, ei enää keinottelua.  Alan kulkea sydämeni polkua.

Kerroin hänelle juuri lukemastani Helsingin sanomien jutusta, jossa mielenterveysongelmista kärsinyt ja hyvin nuorena työkyvyttömyyseläkkeelle sysätty nainen sanoo, ettei hän ole koskaan eläkettä nostanut. Hän oli ollut aina töissä. Lääkäri ehdotti hänelle luentoja ja vertaistukea. Johon nainen lehtikirjoituksessa totesi: - Tietoa olen etsinyt ja tarpeeksi ja vertaistukea saan ystäviltä.

- Kyllähän ystävät ovat tärkeitä ja tämä korkeasti koulutettu nainen tuskin tarvitsee niitä luentoja, joita lääkäri tarkoitti, sanoi Nina Pinsiö, joka oli lukenut saman lehtijutun.

- Mutta, minä sanoin, - parhaimmillaan vertaistuki korvaa ryhmäterapian. Kokouksia on määrättynä aikana ja säännöllisesti. Osallistujilla on samankaltaisia kokemuksia, joten he osaavat eläytyä ja samaistua toistensa vaikeuksiin.

- Vaikea sanoa, sellaisesta minulla ei ole kokemusta, vastasi Nina.

Siihen en sanonut mitään, koska en viitsinyt paljastaa hänelle omia kokemuksiani.

Pienen tauon jälkeen palasin kirjoitukseen, joka askarrutti mieltäni tavallista enemmän. Sanoin rouva Pinsiölle.

- Lehti kirjoittaa että nainen elätti itsensä, vaikka sai eläkettä jota ei siis nostanut, ensin paskaduuneilla sitten pikkuhiljaa vähän paremmilla hommilla. Minä olen sitä mieltä että paskaduuneja ei ole.

- Niin, sanoi Niina Pinsiö, olen samaa mieltä, kaikki työ on arvokasta. Nykyään vaan kaikilla ei ole mahdollisuutta minkäänlaiseen työhön.

- Nainen sanoo jutun lopussa, että hän opettelee näkemään eron omien uskomusten ja tosiasioiden välillä, minä totesin. - Se on hyvä asia. Toimittajien pitäisi opetella samaa. Puheena olevassa jutussa tosiasiat ja uskomukset eivät erotu. Se että on olemassa paskahommia on uskomus ja tosiasia on että niitä ei ole. Kyllähän minäkin voisin uskoa että toimittajien työ on paskaduunia, siihen viittaa myös Saska Saarikoski saman päivän kolumnissaan "etusivulla" kertoessaan median henkilöihin kohdistuvista ajojahdeista.

Emme keskustelleet lehtijutusta enempää. Mietin siinä kun olimme hiljaa, että tekeekö Nina Pinsiö nyt jotain johtopäätöksiä minusta ja alkaa pitää minua mielenterveysongelmaisena ja paskaduuneja tekevänä ihmisenä, vai oliko se vain omaa uskomustani eikä lainkaan tosiasiaa. Olisiko sittenkin pitänyt olla ilmaisematta omia ajatuksiani hänelle? 

Eilen oli Tapiolassa Limerikin lyhytproosakurssi, vetäjänä Taija Tuominen. Yhdessä tehtävässä piti keksiä miljöö, jota ei ollut aikaisemmin käyttänyt. Valitsin rekka-auton ohjaamon ja siitä tämä tehtävä lähti liikkeelle.



Autonkuljettavat ovat eliittiä: isoja miehiä, jotka syövät paljon. Omasta mielestään he tekevät raskasta työtä ja sen vuoksi vaativat raskaita ruokia. Pitkää päivää he ainakin tekevät: ajavat 24 tuntia vuorokaudessa jostain Lapista Espanjaan.
      Rekka-autojen ohjaamot ovat isoja kuin yksiöt. Niissä on työtilan lisäksi keittopaikat ja yöpymisosasto. Jääkaapitkin niissä on johon voi laittaa tuhdit välipalat, jotka ajon raskauden takia ovat tietenkin tarpeellisia.
     Voitin lotossa ja ostin rekka-auton ja muutin siihen asumaan. Päivisin ajan pari kertaa huoltoasemalle jossa syön tukevan aterian. Auton jääkaappi on pullollaan nakkeja ja muita makkaroita. Alan pikkuhiljaa muistuttaa oikeaa rekkakuskia.
     Radiopuhelimet, ajopiirturit, navigaattorit ja mittarit auton sisällä ovat kiehtovaa rekvisiittaa. Sitä tuntee itsensä melkeinpä hyvinvoivaksi liikennelentäjäksi. Suunnittelen matkaa Lyypekkiin. Lastilla ei ole niin väliä. Voin tietysti viedä jotakin, jos saan luvat kuntoon. Aslak Lapista ehdotti että voisin viedä vaikka poronsarvia.

Hauskoja miehiä automiehet ovat: uivat kuin Valaat Anttolassa kuntoutuksessa.
 

Tilasin Green Leaf Housista majoituksen 5-8.11. Vielä täytyy järjestää lento Mumbaista Goaan. Tietysti lipun siellä kentälläkin. Pitää vielä vähän miettiä. Muita matkoja en vielä tänään saanut järjestymään.
 

Kaikenlaista hyvää runoutta tietenkin edelleen julkaistaan, mutta joskus tuntuu että kustantajat nostavat etusijalle niin sanotun rajun runouden. Luin muutamia kokoelmia. Runot olivat usein katkeria tilityksiä, sivallettiin sinne tänne kateellisen vihapuheen sävyttämänä. Hakattiin sanoilla puolisoa, pomoa ja viranomaisia. Pilkattiin esimerkiksi seksuaalista kyvyttömyyttä ja muuta heikkoutta repimällä huumoria siitä. Tulee mieleen http://www.mankeli.com

 - sivusto, joka on tietynlaista huumoria täynnä. Ehkä voisi perustaa myös ehkä pikkuisen jalostuneemman rajurunous.com -sivuston, josta aloittelijat voisivat ammentaa asenteita ja tyyliä, jolla mennään kustantajien portinvartijoiden ohi niin että portti soi.

Tuntuu siltä että etsitään myyvää runoutta, vaikka ei runous oikeastaan koskaan myy. Miksi runokirjoja edelleen julkaistaan? Mitä merkitystä runoudella on? Joskus runoutta on pidetty yhteiskunnallisesti hyvinkin merkittävänä ja runoilijoita vaarallisina. Runoilijoita on vangittu, tapettu, suljettu mielisairaalaan tai muuten vaiennettu. Jotkut runoilijat ovat myös vaientaneet itse itsensä omalla elämäntavallaan. On puhuttu kovista taiteilijakohtaloista, rajusta elämästä josta on syntynyt rajua tekstiä. Runoilijat kuten muut taiteilijat ovat usein olleet boheemeja, monella tavalla ongelmaisia ja riippuvaisia. He eivät aina ole olleet salonkikelpoisia, silti heitä on nostettu kansakuntien kaappien päälle. Sanaleikkinä voisi ajatella, että myös kaapin sisältä voi nousta kaapin päälle, kun on ensi tullut ulos kaapista. Runoilijat eivät kuitenkaan ole veistetty yhdestä puusta, joukossa ennakkoluuloista poiketen tavallisia pyhäkoulupoikia ja tyttöjä. Runoilijakunnassa on ahkeria raittiita ja raitistuneita mitä moninaisimmissa ammateissa leipätyötään tekeviä persoonallisuuksia.

Yhtä monipuolista on kirjoitettu runous. Se ei ole pelkästään vihaisen miehen tai - naisen kirjoittamaa kapakkahuuruja ja sukupuolielämää käsittelevää kapinarunoutta. Tietysti, jotain poikkeuksellista tulee runoissa olla, että kustantaja ottaa ne julkaisuohjelmaansa. Kustantajat tuntuvat kuitenkin valitsevan sen helpoimman tien.

Eikö "rajuus" ala jo kärsiä inflaatiota? Runouden julkisuuskuvaa voisi jo vähän kohentaa. Näkyviin voisi nostaa jo enemmän niitä syvällisiä ajatuksia herättäviä runoilijoita, joista ei niin paljoa ole puhuttu viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Kokeellisella postmodernilla runoudella on varmaan tärkeä sijansa, mutta eihän se ole runouden koko kuva.

Muuten ole sitä mieltä että älä ota itseäsi niin pirun vakavasti, äläkä muita.

.

Tässä myös kriitikon näkemys: http://www.elisanet.fi/marjatta.ripsaluoma/malkamaki.htm 

Suuren työn Sari Malkamäki oli tehnyt arvostellessan kaikkien kurssille osallistuvien prosaistien tekstit. Meitähän oli varmaan 18 kappaletta. Jokainen teksti sai myös kirjallista palautetta.
 
Sari Malkamäen luento oli hyödyllinen monella tavalla. Kirjoitin sen pohjalta sosiaalipsykologista yhteenvetoa avoimen yliopiston kurssille. Tässä  se osa noin seitsemän sivua pitkästä tekstistäni.
 
Harrastan kirjoittamista ja sosiaalipsykologia mielestäni löytää joitakin vastauksia myös seuraavin kysymyksiin, jotka Sari Malkamäki otti esiin Espoon kirjailijoiden kirjoittajakurssilla 10.6. Espoon Leppävaarassa: Miksi kirjoitan? Mitä fiktio on ja mitä se ei ole? Mitä tarvitaan kun tarinaa rakennetaan? Kuka tekstin kirjoittaa? Elämä itsessään näyttää siltä, että tapahtumia joille en voi mitään vain tulee eteeni, mutta toisaalta itse olen ohjaksissa, ohjaan hevostani tässä maailmassa ja suunnan minne se menee määrään itse.
 
– Kirjoittaminen on leikin jatkamista. Kirjoitan elämästä, etäännytän tekstin fiktiiviseksi, käytän mielikuvitusta, koen inspiraatioita, olen joskus flow-tilassa. Muodostan tekstiä osittain skeemojen vaikutuksesta, scriptin mukaisesti. Henkilöt käyttäytyvät usein stereotypioiden mukaisesti ja ovat joskus enemmän tai vähemmän henkilöskeemojen mukaisia, täysin niiden vastaisia tyyppejä ei voi luoda, jos haluaa säilyttää uskottavuutensa. yritän tietenkin välttää attribuution peruserheitä. Toisaalta fiktiivisessä maailmassa sisäiset tekijät, aikomukset ja luonteenpiirteen vaikuttavat käyttäytymiseen usein enemmän kuin tilannetekijät.
 
– Kirjoittaminen on uuden todellisuuden luomista. Kuitenkin se luodaan vanhan todellisuuden aineksista. Kaikki tosiasiat ovat otettava huomioon. On tietyt rajat joiden puitteissa kirjoituksen on pysyttävä. Mainitsin muutoksen jo aikaisemmin. Kaunokirjallinen teksti kuvaa useimmiten jonkinlaista muutosta tai kasvua. Sosiaalipsykologiset lainalaisuudet on syytä ottaa huomioon. Mainosvideoiden tutkiminen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen tehtävät olivat hyvää harjoitusta myös uuden todellisuuden luomisen alueella.
 
– Kirjoittaminen on muodon antamista kaaokselle. Kokonaisuuden hahmottamisessa voi soveltaa hyvin kirjan (Helkama, Myllyniemi, Liebkind: Johdatus sosiaalispsykologiaan) kahdeksatta lukua joka koskee toimintaa ja päätöksentekoa. Charles Bukowskin kirjasta ”Postitoimisto” saattaa hahmottaa myös tämän luvun asioita. Rakennan itsekin ”postiromaania” pikkuhiljaa. Sosiaalipsykologian opinnot näyttävät vievän hanketta hieman eteenpäin.
 
– Tarinointi on myös ideoiden työstämistä. Se on mielekkyyden kokemista, turhautumisen estämistä, merkitysten hakemista ja toivon ylläpitämistä. Tarinalla voi vastata mieltä vaivaaviin kysymyksiin. Kun kirjoitan opiskelevasta henkilöstä, mitä hän oppii, niin opin samalla itse.
 
Mielenkiintoinen kysymys on kuka tekstin kirjoittaa. Onko kirjoittaja ja kokija eri minä? Kokeva minä on maailmassa elävä ja maailmassa kiinni. Hän muuttuu tilanteiden mukaan ja hänellä on nämä sosiaaliset roolit. Kirjoittava minä irrottautuu staattisuudesta. Aktivoituu kirjoittamisen kautta. Hän voi kirjoittaa asioista joita ei ole kokenut. Hän kykenee ristivalotukseen ja voi luoda henkilöitä jotka ovat monipuolisia ja viisaampia kuin kirjoittava minä.