Joskus on hyvä muistella menneitä ja kirjoittaa muistoja. Elämäntarinan kirjoittaminen on elämäntehtävä. Elämästään pitää tehdä kopio, jonka voi viskata kotkalle oikean elämän sijasta, kirjoitti Castanedakin. Kirjoitin viimeksi siis muistelevan runokokoelman, joka oikeastaan on romaanin sivutuote. Romaanin valmistumisesta en ole varma lainkaan. Pitäisi kai mennä taas vaikkaValamon kansanopistoon kurssille. En tarvitse varsinaisesti kirjoittamisen opetusta. Mutta Valamo on hyvä paikka keskittyä oleelliseen. Siellä olen ennenkin päässyt vähän alkua pitemmälle. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Minua kehotettiin pitämään kiitollisuuspäivääkirjaa. Olen sitäkin yrittänyt, mutta agnostikolle se on aika vaikeaa. Pitäisi olla konkreettinen kohde, jolla kiitos osoittaa. Maailmankaikkeus on aika laaja; se on kuin ilma jota hengitän. Kiitänkö puita ja pensaita, tuulta, auringonpaistetta ja pilviä. Helpompi on kiittää, vaikka ystävääni saunasta tänään lauantaina, itämaisesta kutsumattomasta vieraasta huolimatta, joka ei tosin ollut väärällä vuorolla kuin viitisen minuuttia.  Tällaisia konkreettisia kiitoksen aiheita ihmisyksilöille voin tietenkin kirjata ylös. Saammehan usein jotakin toiselta ihmiseltä ilman, että siitä pyydetään vastapalvelusta, eikö niin?

Löysin tällaisen runon vuosien takaa:

SIKOJA LÄHTI LÄÄVÄSTÄÄN 4.6.2000

Siat läävästään

lähti ravintolaan pyrkimään.

"Ei tänne tulla kurasorkin,

minä suljen teiltä korkin",

sanoi sonnimainen portsari

ja baarimikko nimeltään Kari.

"Tule mennään, on kotona kossu."

Löi rintaan toinen possu

"Onko minun vika,

että olen sika?

Tämä on periaatekysymys.

Nyt on poken naama hymys,

Luuletta vaan,

että sikakaan

tähän tyytyy.

Vielä hymy hyytyy.

Haetaan tuomari,

joka lukee, että

on oikeus olla sosiaalinen juomari.

siallakin ja ottaa viski ilman vettä."