Voiko luovaa kirjoittamista opettaa? En tiedä, mutta eilen olin taas kirjoittajakurssilla. Eilen oli lyriikkapäivä ja tänään jatketaan proosapäivällä. Kirjoitan tähän tuoreita kommentteja ja ajatuksia, joita syntyi eilisen kokemuksen jälkeen. Kurssin järjestäjinä olivat Espoon kirjailijat ja Limerikki-yhdistys. Kuulun molempien yhdistysten hallituksiin ja olen Limerikki lehden päätoimittaja. Kurssia vetivät Kosti Sironen Espoon kirjailijoiden varapuheenjohtaja ja Mika Kirjavainen Limerikin puheenjohtaja. Oppilaat olivat suurimmalta osaltaan Kostin oppilaita. Minä en tunnustaudu kenenkään opetuslapseksi, vaikka olen kursseja käynyt hyvin paljon. Opettajina on ollut mm. Väinö Kirstinä, Seppo Järvinen, Torsti Lehtinen, Risto Ahti ja tietysti Kosti, jonka tunnen muutenkin ihmisenä ja jota arvostan kovasti.
      Aluksi kommentoitiin oppilaiden lähettämät runot. Vetäjät esittivät niistä arvioita ja muutkin saattoivat sanoa jotain. Runoja oli kuusitoista ja aikaa yhtä runoa kohti ei paljoa ollut. Yleensä runoista sanottiin niitä näitä ja pääasiaa kierrettiin kuin kissa sitä kuuluisaa kuumaa puuroa. Eräskin nainen kirjoitti orgasmista ja sen ihanuudesta, mutta vaikka hän kirjoitti runoon orgasmi, niin tabuja tuntui kommentoijilla olevan. Orgasmi käsitettiin ja määriteltiin niin kuin ”joksikin hyväksi”, mutta orgasmi ei ole mikään kioskilta ostettu suklaapatukka. Tunsin itseni toisinajattelijaksi, mutta en sanonut mitään. Vanha ujous tietysti vaikutti, ja tuntui etten saisi kuitenkaan itseäni ymmärretyksi ja kommentointini olisi mennyt sekavaksi ja vienyt hirveästi aikaa. Joten päätin ottaa oppini vain itse, omista päänsisäisistä ajatuksistani ja kirjoittaa niitä tänä aamuna tänne blogiin, jos ehdin. Kurssi jatkuu huomenna kahdeltatoista. Ehkä illalla ehdin kirjoittaa jotakin proosapäivästä sen ohessa kun viimeistelen sosiaalipsykologian yhteenvetoa verkkokurssille.
      Hannu Kankaanpää, joka oli saapunut stadista, oli tietenkin pääosassa.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hannu_Kankaanp%C3%A4%C3%A4
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/hannu_kankaanpaa_sivuviiva_36559.html#media=36560  
      Taitaa Helsingissä olla Stadilaisten kirjailijoiden jengi, johon kuuluvat Hannu Kankaanpään lisäksi Ilpo Tiihonen, vaikka onkin alun perin Savosta, Torsti Lehtinen ja muita joita ei nyt näin äkkiä tule mieleen, gimmojakin varmasti on jengissä mukana. Hannu Kankaanpää asuu nykyään Lauttasaaressa. Onhan sieltä kokoelman tehnyt Jyrki Pellinenkin, ja myös Tommy Taberman asui siellä. Hänelle tärkeä kirjailija on Claes Andersson.Kaankaanpääkin on syntynyt Satakunnassa, mutta asunut lapsuudestaan asti Rööperissä, joka tietysti vaikuttanut hänen elämäänsä ja näkemyksiinsä paljon. ”Kun kuvaan Helsinkiä kuvaan itseäni, mielenmaisemaani”, hän eilen sanoikin.
      Hän sanoi että omien tekstien analysointi on mahdotonta, kuitenkin hän puhui kirjoittamisestaan pitkään. Hän sanoi, että kirjoittamisella on oltava jokin tavoite. Se pitää projektin ja sen tekijänkin hengissä niin pitkään että teos tulee valmiiksi ja kuulemma vähän ylikin, että näkee sen julkaistuna. Hän teoksillaan on omaelämäkerrallinen pohja. 
 Hänellä ei ole täsmällistä sanottavaa vaan: ”Tällaista elämä on ja juuri tällaisena se pitää kestää ja jaksaa. Hän on helsinkiläisen nurkkapatriootti, hän ei mielellään asu kaukana raitiovaunulinjasta. Rööperissä oli köyhyyttä ja ahtautta. Äiti, siivoja, Isä, varastomies ja neljä lasta asuivat huoneen ja keittiön asunnossa, mutta meri oli lähellä. Helsinki on meren kaupunki ja se vapautti hänet pienestä asunnosta,  pimeistä sisäpihoista ja Rööperin muusta kurjuudesta. 20-vuotiaana hän alkoi kirjoittaa runoja asuessaan Pohjois-Haagassa, kun tunsi jonkinlaista ahdistusta ”kaukana stadista”.
      Kirjoitin muistiin joitain hänen lausahduksiaan eilen: "Kirjoittaminen on tapa pitää elämän syrjästä kiinni. Näin erään laitapuolen kulkijan ja ajattelin että siinä on Sisyfos, joka yhä uudelleen vierittää kiveä vuoren huipulle, ja aina se kierii takaisin alas. Kolmas lakeija -kokoelmassa on Lausuja runo, jota lausujat aina silloin tällöin esittävät. Olen epätekninen ihminen, minulla ei ole edes kännykkää. Kirjoitan ikkuna-runoja. Runoilija on ihmeen äärellä – onnistuessaan. Ylijäänyt materiaali hävitetään. Liuskat laitetaan lattialle riviin ja kootaan kuin palapeliä. Runoa hallitsee kielikäsitys, runokokoelma on kuin orgaaninen kokonaisuus. Kokoelmassa pitää olla yhtenäinen runominä. En tunne luomisen tuskaa – luopumisen tuskaa kyllä (hyviä runoja pitää joskus kylmästi hylätä). Kirjoitan peilirunoja: runominä ajaa partaansa (ideana on että joku katsoo peiliin). Kuuntelen urkumusiikkia Johanneksen kirkossa. Lauttasaaressa rantaa hävitetään, kun rikkaille rakennetaan uusia taloja. (Kaupungin rannat ovat kaupungin sielun kuva, oma kommentti) Nykyinen yhteiskunnallinen pudotuspeli ärsyttää. Ihminen puristetaan tyhjäksi kuin sitruuna (Kokoelman Laru kansi)."

Lopuksi Hannu Kankaapää esitti kritiikkiä nykyistä runokäsitystä vastaan. Esimerkiksi sanomalehtirunous. Vetäjät muut olivat vähän niin kuin eri linjoilla. Tunsin olevani suunnilleen samalla aaltopituudella, kun ajattelin että kysymys on sisäisen ja ulkoisen vastakohdasta. Itse ainakin olen kirjoittanut kaikki mitä olen saanut aikaan sisäisestä maailmastani lähtöisin. En muokkaa ulkoista maailmaa mieleisekseni. Olen tietysti kokeillut vaikka mitä, mutta mielen sisällöstä paperille kaikki loppujen lopuksi tulee. Ei aitoja runoja voi kirjoittaa opiskelemalla tekniikkaa ja tulla teknisesti täydelliseksi. Piirtämisenkin voi teknisesti oppia ja jäljentää ympäristöä lähes täydellisesti, mutta onko se taidetta? Runous on taidetta, mutta kuinka taide määritellään.