Istuin Tapiolalaisessa kapakassa. Olin muistanut vanhalta viisaalta saamani opetuksen: “Kun menet ravintolaan, älä tuppaannu. Istu yksin ja katso kuka tulee pöytääsi.“ Äijä joka tämän sanoi, ei ollut kotoisin Tiibetistä, vaan Mankkaan suolta. Istuin nurkkapöydässä. ja hyräilin Junnun laulua “köyhän ainut huvitus on vilkas mielikuvitus“, nuotin vierestä, koska olen epämusikaalinen. Selasin muka tärkeitä papereitani mutta samalla pidin silmällä ympäristöäni kuin haukka. Naurahdin ja huokaisin: – ei mitään tarkkailtavaa.
Oli heinäkuinen keskipäivä, ravintolan sisällä ei ollut asiakkaita. Ulkona oli lämmintä ja ihmiset istuivat terasseilla. Monet olivat matkustaneet lomallaan muualle.
Ravintolan keittiöstä tuli paistetun letun tuoksua. Olin tilannut ohukaisia mansikkahillolla. Join vodkaa puolukkamehulla. Olin suomalainen lännenmies, minulla oli pistooli kotelossa pikkutakin alla, käännetty selkäpuolelle. Se oli siellä rauhoittamassa mieltäni ja antamassa voiman ja uskalluksen tunnetta. Lupaa siihen ei ollut. Varmaankaan en käyttäisi sitä kuin äärimmäisessä hädässä, hetkenä jolloin olisin täysin poissa tolaltani.
Luin norjalaisen Leif Hansenin kirjoittamaa novellia, jonka olin suomentanut. Ajattelin tarjota sitä johonkin lehteen, omanani tietenkin, kaljarahojen toivossa.
“Rähjäisissä kapakoissa on yksityiskohtia, joita huomaa krapulan tietyssä vaiheessa juodessaan toista tuopillista. Ne ovat toisiinsa yhteen sopimattomia kuin hillittömät ihmiset. Esimerkiksi tuoleja näissä räkälöissä on monen sorttisia ja niillä istujat - ihmiset joita seura ei koskaan tee täysin kaltaisekseen, ovat kotoisin - ei mistään.“
Ajattelin että lauseita pitäisi vielä hioa, mutta en heti keksinyt parannusta. Sitten huomasin Irmelin ja Askon. Asko tuli käsi ojossa:
– Kato perkele, hyvät hei heit sulle, mitä kuuluu, älä kerro, anna mä arvaan, päin persettä menee, hah hah hah, mistä mä arvasin.
Ja Irmeli sanoi:
– Kyll siell sitt on kuuma. Aateltiin tulla tänne juomaan kylmät lonkerot. Ei tuoll terassill jaksa istuu. Siellhän saa melanooman heti, vaikk on olkihattu. Aurinko vaan porottaa. Se oikein niinku pistää päähän.
Asko arveli että minulla olisi varaa tarjota pari lonkeroa, kun hänellä epähuomiossa oli tullut mukaan valuuttaa liian vähän. Annoin hänelle rahaa ja käskin tuomaan kolme. Sitten menin soittamaan Olivialle. Kuulin että meille tulee ero. Olivia oli lähdössä kahden lapsemme ja toisen miehen, joka oli ammatiltaan vahtimestari, kanssa etelään. Puhelu oli liian pitkä ja tylsä. Kun palasin kerroin Askolle ja Irmelille, että Firmalla ei ole enää mitään toimintaa. Kaikki on mennyt. Tuloja ei ole.
He katselivat toisiaan ihmeissään. He olivat tottuneet kuulemaan minulta toisenlaista puhetta. He kai ajattelivat, että rehellisyys minun kohdallani oli merkki jostain sairaudesta.
Tarjoilija toi ohukaiset. Rupesin syömään ja samalla kerroin heille, että koko omaisuus on Olivian nimissä. Hän oli rikas. kun menimme naimisiin, ja on sitä vieläkin. Mutta minä olen köyhä. Nyt pitäisi tehdä konkurssi.
Keskeytin jutun, kun kapakan ovesta tuli sisään kaksi kaapin kokoista miestä. Tiesin kenelle heillä oli asiaa. Ja he kävelivätkin suoraan meidän pöytäämme.
– Teitä ei ollut kovin vaikea löytää, Westendin mies, sanoi toinen tyypeistä.
Asko ja Irmeli istuivat hiljaa ja hieman kalvenneina.
– Tiedättekö te, Westendin mies, että teistä on ehkä annettu toimeksianto, ja tiedättekö te, mitä se ehkä merkitsee? tyyppi jatkoi
– Mikä piru teidät, Westendin mies, on saanut laittamaan nenänne asioihin, jotka eivät teille kuulu? kysyi toinen tyyppi.
Yritin selittää, että viimeaikoina minulla oli ollut kädet täynnä töitä, kun olin yrittänyt hoitaa nimenomaan vain omia asioitani, samalla kaivoin alaselkää, tempaisin nopeasti pistoolin esiin ja ammuin kumpaakin miestä.
Toinen miehistä alkoi ruiskuta vettä ja hän juoksi lujaa kapakan ovesta ulos huutaen: – Nesteet karkaavat!
Toinen mies halkesi ja hänen sisältään tuli ainakin viisitoista pientä miestä, jotka keräsivät ison miehen rippeet ja poistuivat parijonossa ravintolasta.
Asko ja Irmeli eivät osanneet, eivätkä ehtineet sanoa mitään, kun kapakkaan tuli vielä kolmas mies. Hän oli vanhempi ja harmaatukkainen asianajaja Korhonen. Hän katsoi minua kysyvästi.
– Ette kai aio ottaa oikeutta omiin käsiinne, Jaakko, vaikka olette tosin jo sen tehnyt?
– Periaatteeni on, että jokainen joka iskee minua saa samalla mitalla takaisin ja korkoineen.
– Tilanne on vielä korjattavissa, sanoi Korhonen ja silmäili harmailla silmillään pelottoman rauhallisesti Askoa, joka väisteli katsetta kuin hämillään. – Harkitse nyt tarkkaan, Jaakko, mitä teet seuraavaksi. Se on erittäin tärkeätä.
Sitten Korhonen poistui kapakasta.
Istun kaiken jälkeen pois paenneena eräässä kartanossa, jonka nimeä en turvallisuussyistä mainitse, yläkerran huoneessa ja katson ikkunasta ulos. Pendolino kiitää kohti Turkua. Kaukaisella pellolla käyskentelee biisoneita. Haarapääskyt tekevät kiemuroita ilmaan. Huomenna täällä alkaa luontoterapia - ohjaajakurssi. Täältä minua on vaikea löytää. Olen vaihtanut henkilöllisyyttäni. Olen sopinut kartanon omistajan kanssa, että kurssin jälkeen jään tänne töihin. Saan tehdä rehellistä ruumiillista työtä ja välillä kääntäjän töitä, ei enää keinottelua. Alan kulkea sydämeni polkua.
